Kuva otettu syykuussa 2014 eräänä sumuisena aamuna Tuusulanjärveltä.
Yksinäisyys ja yksinkertaisuus on mielestäni kaunista. Kun katson korsia tai luotoa yksin keskellä järveä, se herättää minussa ihastuksen ja
kunnioituksen tunteita. Jollain tavalla koen hetken olevan pyhä. Kun luonto on rauhallinen, se koskettaa syvimpiä tunteitani ja saa jonkin
liikahtamaan sydämessäni. Jotkut voisivat sanoa sitä pyhän kosketukseksi.
Sellaista kokemusta monet hakevat luonnosta. Itse olen kuitenkin kokenut
samanlaisen olotilan myös esimerkiksi rukoillessa tai kirkossa, Raamatun
tekstin kautta. Silloin on tuntunut, että olen jonkin niin kauniin asian
äärellä, että sydämeni hiljenee kuuntelemaan, mitä se jokin tai joku haluaa
minulle sanoa tai tehdä siinä hetkessä; koskettaa sydäntäni, antaa kauniin, puhdistavan, kokemuksen.
Kuva otettu eräänä syykuun 2014 sumuisena aamuna Tuusulanjärveltä.
Joillekin nämä kristinuskonasiat eivät merkitse mitään tai hyvin vähän,
mutta voiko saada yksinkertaisempaa kokemusta täydellisestä rauhasta ja pyhästä,
kuin ristin äärellä, jossa Jumalan poika on ottanut kaikki ihmiskunnan synnit
harteilleen kannettavakseen meidän puolestamme?
Jollain tavalla samaistan nämä kohtaamani riisutut asetelmat
kohtaamiseeni Jumalan kanssa, joka on vapaaehtoisesti luopunut kaikista
kunnian tunnusmerkeistä ja alentunut ryöväreiden joukkoon säilyttäen kuitenkin
rakkautensa ja kunnioituksensa ihmisiä kohtaan. Se saa minut kokemaan
kunnioitusta Jumalaa kohtaan enemmän kuin, jos hän olisi tehnyt päinvastoin; käskenyt ihmisiä yksinkertaisesti kumartamaan häntä, koska hän on Jumala ja pukeutunut maailmaan tullessaan kultaan ja mirhamiin osoittaen loistonsa ulkonaisin merkein, jotka sen ajan kuninkaalle olivat tyypillisiä.
Onko siis niin, että Jumalan täytyy tulla pieneksi ja mitättömäksi, jotta me ymmärtäisimme arvostaa pieniä asioita elämässämme ja hyväksyisimme heikkouden itsessämme ja muissa elämään kuuluvana asiana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti