Jääpuikot

Jääpuikot englanniksi käännettynä ovat icecle. Yhtä

Jääpuikkoa voidaan sanoa sanalla the spear-shape of ice.

Yhdessä jääpuikot saavat kasvin kuin kasvin näyttämään

ihanalta kylmältä korulta. Harmi, että ne

sulavat lämpöisessä, muuten sellaista voisi säilyttää

 sisustuselementtinä kaapin

sisällä vitriinissä!

 

Luin eräästä BBC:n artikkelista internetistä, että joskus meren jään alle voi muodostua jääpuikko. Se koituu kuolemaksi merenpohjassa asuville 

eliöille, koska koskettaessaan merenpohjaa, 

se jäädyttää sen nopeasti sekä sen, että myös kaikki eliöt,

jotka ovat kosketuksessa siihen.

Luonto on usein julma ja minun on vaikea 

hyväksyä joitakin asioita, mitkä kuuluvat elämään. 

Kuolema ei koskaan tunnu oikeudenmukaiselta.

 

Kuvat otettu: Eräänä lokakuisena iltapäivänä 2014 ensimmäisten yöpakkaste jälkeen.

 

Lähde: ” Brinicle” ice finger filmed in Antarctic -artikkeli http://www.bbc.co.uk/nature/15835017

Yksinkertainen kauneus

Kuva otettu syykuussa 2014 eräänä sumuisena aamuna Tuusulanjärveltä.

Yksinäisyys ja yksinkertaisuus on mielestäni kaunista. Kun katson korsia tai luotoa yksin keskellä järveä, se herättää minussa ihastuksen ja kunnioituksen tunteita. Jollain tavalla koen hetken olevan pyhä. Kun luonto on rauhallinen, se koskettaa syvimpiä tunteitani ja saa jonkin liikahtamaan sydämessäni. Jotkut voisivat sanoa sitä pyhän kosketukseksi. Sellaista kokemusta monet hakevat luonnosta. Itse olen kuitenkin kokenut samanlaisen olotilan myös esimerkiksi rukoillessa tai kirkossa, Raamatun tekstin kautta. Silloin on tuntunut, että olen jonkin niin kauniin asian äärellä, että sydämeni hiljenee kuuntelemaan, mitä se jokin tai joku haluaa minulle sanoa tai tehdä siinä hetkessä; koskettaa sydäntäni, antaa kauniin, puhdistavan,  kokemuksen.

Kuva otettu eräänä syykuun 2014 sumuisena aamuna Tuusulanjärveltä. 

Joillekin nämä kristinuskonasiat eivät merkitse mitään tai hyvin vähän, mutta voiko saada yksinkertaisempaa kokemusta täydellisestä rauhasta ja pyhästä, kuin ristin äärellä, jossa Jumalan poika on ottanut kaikki ihmiskunnan synnit harteilleen kannettavakseen meidän puolestamme?  Jollain tavalla samaistan nämä kohtaamani riisutut asetelmat kohtaamiseeni Jumalan kanssa, joka on vapaaehtoisesti luopunut kaikista kunnian tunnusmerkeistä ja alentunut ryöväreiden joukkoon säilyttäen kuitenkin rakkautensa ja kunnioituksensa ihmisiä kohtaan. Se saa minut kokemaan kunnioitusta Jumalaa kohtaan enemmän kuin, jos hän olisi tehnyt päinvastoin; käskenyt ihmisiä yksinkertaisesti kumartamaan häntä, koska hän on Jumala ja pukeutunut maailmaan tullessaan kultaan ja mirhamiin osoittaen loistonsa ulkonaisin merkein, jotka sen ajan kuninkaalle olivat tyypillisiä.

Onko siis niin, että Jumalan täytyy tulla pieneksi ja mitättömäksi, jotta me ymmärtäisimme arvostaa pieniä asioita elämässämme ja  hyväksyisimme heikkouden itsessämme ja muissa elämään kuuluvana asiana? 

Pilvet

Kuin kymmenet valkoiset lampaat, kirmaavat

pilvet taivaan sinisellä niityllä ja saavat mielen

rauhalliseksi. Luonto näyttää majesteettiselta kir-

kaan sinistä taivasta vasten.

Olen kuullut, että pilvistä voi ennustaa lähestyvän

sateen tai ukkosen. Omista lammaspilvistäni eli ha-

htuvapilvistä (altocumulus) voi ennustaa ukkosta,

mutta ne saattavat myös olla ennustamatta mitään.

Haaveeni on, että törmäisin joskus palleropilviin

(cirrocumulus), joka on harvinaisuus. Se muo-

dostuu pienistä varjottomista palleroista ja niitä

esiintyy ainoastaan hyvin korkealla ilmakehässä.

Näin syksyn alla, täytynee minun kuitenkin tyytyä

katselemaan enimmäkseen pelkkiä kuuropilviä (cu-

mulonimbus), joiden huippu voi ulottua 15 kilomet-

riin ja pahimmillaan salamoida niin paljon, että lento-

koneet välttävät ajamasta niiden läpi.

Lähde: Matkaan –lehden (10/2014) artikkeli –Pilvet kertovat, teksti Tiina-Mari

Haka. 

Kuvat kuvattu eräänä lokakuisena päivänä. 

Syksyn lehdet

Ilmat kylmenevät ja valo vähenee. On syksy. Kävelen ulkona ja mietin, kuinka nopeasti kaikki kävikään. Yhdessä viikossa puut ehtivät vaihtaa värinsä vihreästä oranssiin ja tiputtavat lehtensä. Huomaan syksyn merkkejä myös itsessäni; jos aurinko pilkahtaa pilven takaa, pysähdyn imemään siitä viimeisetkin valonsäteet itseeni ja niiden avulla jaksan taas vähän aikaa paremmin. Samoin taas pimeys imee minusta viimeisetkin voimani rippeet ja jo iltapäivästä asti valon vähetessä voisin upota sohvan ihanaan syleilyyn tuntikausiksi lukemaan hyvää kirjaa ja juomaan kaakaota. Kaikki tuntuu niin lopulliselta. Joka syksy käyn luonnon kanssa läpi pienen kuoleman. Tunnen sen valmistautuvan pitkään horrokseen talven pimeiksi tunneiksi taas herätäkseen eloon keväällä ja kasvaen täyteen loistoonsa. Niinpä minäkin käperryn peiton sisälle kerätäkseni voimia kevättä varten. Silloin minäkin synnyn uudelleen. Entistä levänneempänä ja virkeänä, valmiina uusiin seikkailuhin, joita kesällä on tarjota minulle ja luonnolle. En malta odottaa!!!!

Kuvat otettu: Järvenpään kadulta lokakuun alussa.

Jääsydän

 Huurteinen, sydämen muotoinen lehti pysäytti minut kävelylenkilläni.

Sen rosoinen pinta kimmeltää kauniisti valon osuessa lehdelle,

pieniin jääkiteisiin.

Näkymä on kaunis ja johdattaa

ajatukseni kohti syvempää mietiskelyä sydämestä ja sen tilasta.

Miltä tuntuu, kun sydän on jäässä?

Kuin jääkiteet, maailman murheet ja huolet,

kerääntyvät sydämeen, saavat sielun tilaan,

– jääsydämeksi.

Kuvattu eräänä lokakuun aamuna 2014 Tuusulanjärven rannassa.

Hämähäkinverkko

 

Kastepisarat heijastavat auringonvaloa ohuen ohuita lankoja pitkin.

Ne paljastavat kokonaisuudessaan upean taideteoksen,

joka muuten olisi jäänyt huomaamatta.

Metsä on täynnä tällaisia ihmeitä, jotka eivät paljastu välttämättä

ensimmäisellä vilkaisulla, eivätkä ehkä toisellakaan.

Vasta lähempi tarkastelu tai oikea ajankohta auttaa

löytämään kokonaan uuden maailman, missä kaikki on mahdollista.

Kuvattu eräänä syyskuun aamuna eräästä metsästä Järvenpäässä.

Ruusunnuppu

 

Ruusunnupun hennot terälehdet kurottautuvat suojelemaan ydintä,

mikä on vasta kehittymässä, – piilossa,

ennen kuin se päättää aukaista itsensä täyteen kukoistukseensa,

että koko maailma näkisi, millainen se todellisuudessa on.

Vaikka on syksy, se ei epäröi kukkia silläkään uhalla,

että halla voisi tuhota kukinnon yhdessä yössä, – kukinnon,

jonka hallan muodostama kimalteleva huurre

syleilee kuoliaaksi kylmenevässä ulkoilmassa. 

 Kuvattu lokakuun alussa eräänä kauniina aamuna vuonna 2014.

Blogin avaus

 Aloitin tänä syksynä valokuvausharrastuksen muuttuneen elämäntilanteeni takia ja olen mielestäni oppinut kaikenlaista kiinnostavaa; kuten, pieniä kohteita kuvatessa on hyvä käyttää makrokuvaustekniikkaa ja  kuvatessani laajoja alueita pimeänä aikana, on kameran hyvä olla tuettuna eikä kädessä vapaana. 

Ohessa näette ensimmäiset otokseni yökuvauksesta.

Arvaatteko, mitä yritin kuvata?

Kuuta.
 

Kuvat kuvattu: Järvenpäässä syyskuun alkupuolella 2014.